Ilkka-Pohjalaisen päätoimittaja Markku Mantilan puhe opiston 130-vuotisjuhlassa 7.11.2022:
Arvoisa puhemies, rehtori, opettajat ja oppilaat, hyvät kuulijat.
Kun sain kutsun esittää entisen opistolaisen tervehdyksen tässä arvokkaassa juhlassa, piti ihan ottaa laskin esiin ja varmistaa, onko siitä tosiaan pian 40 vuotta. Opiskelin täällä lukuvuoden 1983-84. Kyllä, ensi vuonna tulee 40 vuotta. Miten aika rientääkään, kun on hauskaa.
Vuonna 1983 maailma, Suomi ja Etelä-Pohjanmaan opisto näyttivät aivan toiselta. Suomi alkoi kansainvälistyä nopeasti, globalisaatio otti kunnolla vauhtia, Neuvostoliitto jolkotteli jo kohti loppuaan, eikä matkapuhelimista ollut edes kunnon aavistusta. Joitakin malleja oli uutisissa vilahtanut, mutta ne tarvitsivat kokonsa puolesta repun kuljettamiseen.
Tämän päivän kahdeksantoistavuotias elää aivan toisenlaista todellisuutta – ja hyvä niin. Ei asioiden pidäkään pysyä paikallaan. Vuonna 1983 painoin valkolakin päähäni ja olin saman tien hukassa. Kaksitoista vuotta koulua takana, kyllä siinä ajassa laitostuu nuorikin ihminen. Piti miettiä, mille ryhtyisi. Ihan selvää kuvaa tulevasta ei ollut. Yliopistojen pääsykokeisiin pänttääminen ei oikein maistunut, toisaalta välivuosikaan ei houkutellut. Sillä kohtaa kuvaan astui kansanopisto, yksi vuosi lisää yleissivistävää koulutusta. Täältä löytyi aineita, joista olin aina ollut kiinnostunut: historiaa, valtio-oppia, psykologiaa – ja opiskelinpa jopa ranskan alkeet.
En enää muista, miten Etelä-Pohjanmaan opiston löysin. Mutta olen edelleen iloinen, että löysin. Siitä tuli hyvä vuosi, olkoonkin että meni vielä pari vuotta ennen kuin löysin paikkani Turun yliopistosta. Kävin vielä armeijan ja pääsin vuosiharjoittelijaksi Ilkka-lehteen kesällä 1985. Tuumailin silloin, että tähän jään. Siihen aikaan oli tavallista, että toimittajat eivät jaksaneet opiskella tutkintojaan loppuun saatikka edes pyrkiä yliopistoon. Töitä riitti, ja toimittajille maksettiin siihen maailman aikaan kohtuullisesti.
Alkuvuonna 1986 olin vakuuttunut, että koulutuspohjaa on vankistettava. Pääsin Turun yliopistoon lukemaan valtio-oppia pääaineena. Valmistuin keväällä 1991, tein suurimman osan opiskeluajoista töitä toimittajana ensin Ilkassa ja sitten Turun Sanomissa, mistä sain ensimmäisen vakituisen työpaikkani jo vuotta ennen valmistumista. Jatkoin opintoja 1992-93 London School of Economicsissa. Sieltä valmistuin jouluksi 1993. Taskussa oli Master of Science-tutkinto.
Etelä-Pohjanmaan opistolla oli merkittävä vaikutus siihen, että päädyin yliopistoon. Vuosi 1983-84 oli tarpeen rauhoittumiselle, tuli aikaa pohtia, mitä tältä maailmalta haluaa. Myös sen arviointi oli tärkeää, mihin pystyy.
Olen aina kannattanut sivistysvaltio Suomea. Kun kuuntelen nyt nuorten tarinoita siitä, miten jo lukioon mennessä pitää tietää, mitä valkolakin jälkeen opiskelee, tekee ihan pahaa. Ei elämässä muutama vuosi kokonaisuutta muuta. Jos opiskelee neljän vuoden sijaan kuusi, silläkään ei ole suuressa kuvassa merkitystä.
Kansanopisto on nerokas keksintö. Se antaa hetken rauhoittua, sieltä ei jää luokalle, siellä ei ole samanlaisia paineita kuin esimerkiksi kirjoituksiin valmistautuvalla kokelaalla. Voi ottaa hiukan rennommin, enkä tarkoita nyt laiskottelua ja lorvimista. Voi keskittyä sellaiseen, mikä kiinnostaa. Sellaisia vuosia saisi sattua säännöllisesti jokaiselle. Hektisessä työelämässä jää aivan liian vähän aikaa vilkuilla sivuilleen. Vähän sama kuin autolla ajaessa: mitä kovempaa ajaa, sitä vähemmän huomaa varoa tienvieriä.
Olen kansanopistoaatteen vankkumaton kannattaja. Ihannemaailmassani jokainen kansalainen siirtyisi esimerkiksi viidentoista vuoden välein työelämästä opiskelemaan vuodeksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Filosofiaa, historiaa, yhteiskuntaa, kirjallisuutta, verestämään matematiikan taitoja tai päivittämään tietonsa digitaalisesta maailmasta.
Kun elämme yhä vanhemmiksi, olkoonkin että viimeaikaiset tiedot kertovat eliniänodotteen laskeneen hiukan, työkunnon ja työilon ylläpitäminen pitäisi olla kansakunnan asialistalla päällimmäisenä. Vain harva jaksaa paahtaa loputtomasti ilman mahdollisuutta rauhoittumiseen – ja toisaalta vain harva haluaa rauhoittumisen tarkoittavan silkkaa lorvailua.
Erityistaidot korostuvat yhteiskunnassa. Sen ymmärtää, moni liiketoiminta on kiinni jonkin erityistaidon käyttämisestä. Sillä tuotetaan tavaroita ja palveluksia. Mutta ei pidä unohtaa yleissivistyksen merkitystä. Sille on vaikea asettaa hintalappua, mitata sen arvoa. Siitä kuitenkin voi olla varma, että yleissivistynyt kansa on vakaa, rauhallinen, onnellinen ja lopulta myös vauras, etenkin henkisesti.
Olen kiitollinen Etelä-Pohjanmaan opistolle sen antamista henkisistä eväistä ja rohkaisusta. Moni asia urallani olisi jäänyt tekemättä ilman sitä. Toivotan opistolaisille, entisille, nykyisille ja tuleville, onnellisia aikoja tiedon, taidon ja sivistyksen parissa.