Etelä-Pohjanmaan Opiston tarina alkoi Ilmajoen Ala-Antilassa 29.6.1891. Tuolloin pidettiin opiston perustava kokous eteläpohjalaisten ylioppilaiden kesäkokouksen yhteydessä. Ajatus kansanopiston perustamisesta Etelä-Pohjanmaalle oli herännyt vuonna 1889 Helsingin yliopiston Pohjalaisessa osakunnassa. Vaihtoehtoisina paikkakuntina perustamisvaiheessa olivat esillä myös Lapua, Laihia ja Seinäjoki.
Opiston nimi oli aluksi Etelä-Pohjanmaan suomalainen kansanopisto. Se säilyi vuoteen 1925, jolloin nimi lyhentyi Etelä-Pohjanmaan kansanopistoksi. Hyvin useasti käytettiin myös Ilmajoen kansanopiston nimeä. Tämän jälkeen nimeksi vakiintui Etelä-Pohjanmaan Opisto.
Ensimmäiset vuodet
Opisto sijaitsi aluksi vuokratiloissa Ala-Hannukselan talossa Kyrönjoen rannalla. Tätä seuraavat kolme vuotta opisto toimi kolmessa lähekkäin sijaitsevassa talossa Alapäässä.
Opiston paikaksi valittiin Korven tilan isännän Paul Rochierin tarjoama männikköharju, Vestanås. Aluetta pidettiin yleisesti Ilmajoen kauneimpana. Suomenkielisen Korpisaari -nimen keksi Siveä Liakka. Päärakennuksen suunnitteli arkkitehti Josef Stenbäck pohjalaisesta osakunnasta korvauksetta. Rakennuksen vihkiäisjuhlaa vietettiin 6.1.1896.
Taustayhteisöt
Yhteistyö nuorisoseurojen kanssa oli etenkin alkuvaiheessa tiivistä. Monet maakunnan keskeiset vaikuttajat olivat tukemassa opiston työtä, mm. kansanedustajat J.E. Antila, Kaarlo Lanne ja Mikko Luopajärvi mutta myös valtakunnalliset vaikuttajat kuten kirjailija Santeri Alkio, Orisbergin kartanon isäntä Edward Björkenheim ja Vaasasta hovioikeudenneuvos Oskar Rewell. Myös Ilmajoen kunnan ja seurakunnan tuki oli tärkeää.
Niilo Liakka
Varsinaisena opiston perustajana voidaan pitää ensimmäistä rehtoria Niilo Liakkaa. Hän toimi opiston johtajana vuosina 1892–1904 ja 1908–12. Liakka toimi myöhemmin muun muassa opetusministerinä 1919–24, jolloin säädettiin oppivelvollisuuslaki.
Opiskelijoiden kertomuksia
Jaakko Luoma 7.11.1910
”Johtaja selitti sananlaskuja ja toisella tunnilla kielioppia ja kirjoitustaitoa. Hän sanoi, etteivät sivistymättömät ihmiset voi tehdä havaintoja ympärillä olevasta luonnosta. Kaikki on niille tavallista, ei mitään ihmettelemistä. Kun silmämme avautuvat ymmärtämään luontoa, näemme joka hetki jotain mielenkiintoista. Seuraava tunti oli laulua. Piti laulaa yksikseen, tämä oli niitä kovimpia tehtäviä täällä. Sitten käsitöitä, päivällinen ja asioimiskirjoitusta, jolloin piti laatia joku ilmoitus. Lopuksi klo 6-7 johtajan tunti. Hän käsitteli Päivärinnan kirjailijaluonnetta. Sielunelämää Päivärinta ei kuvaile tarkkaan. Hän ei ole sellainen kuin monet nykyajan kirjailijat, herkkiä kieliä kansan kantelossa. Silti hänen kuvauksensa ovat vaikuttavia. Luki esimerkiksi kirjailijan kuvauksen Halla-aamuna teoksesta Elämän havainnoita.”